Kun harjoittaa jotakin pidemmän ajanjakson verran – kuten esimerkiksi ammattiaan, kehittyy vähitellen oma tapa tehdä. Syntyy ääni, kuten taiteessa tavataan sanoa, tai käsiala, josta tekijä tunnistetaan. Silloin ollaan tienhaarassa, josta voi suunnistaa kohti uudistumista tai itsensä toistamista.

Jälkimmäinen on se surullisempi polku, joka johtaa pystyyn kuolemiseen. Puukin kelottuu, kun kasvu pysähtyy. On ollut kiinnostavaa seurata esim. Lukas Moodyssonin rimpuilua taiteensa lokerointia vastaan. Lilja 4ever ja varsinkin tuskainen Hål i mitt hjärta tuntuivat puhtaalta *ttuilulta tai tekijän rimpuilulta hyväntuulisten elokuvien ohjaajaleimaa vastaan, joita eittämättä Tillsammans ja Fucking Åmål olivat. (Vi är bäst puolestaan tuntui allekirjoittaneesta vesittyneeltä, hieman, noh, keski-ikäiseltä välityöltä, josta puuttui sekä yleisön kosiskelu että vihaisuus. Seuraavaa elokuvaa odotellessa!)

Toisaalta tekijän uudistuminenkin on haaste, suoranainen riski – erityisesti jos vanha tapa tehdä on saanut yleisöltä kiittävää palautetta. Silloin voi nimittäin olla, että uskollinen yleisö kääntääkin selkänsä. Toisaalta voi saada uutta yleisöä, ehkä ei heti, mutta jonkin ajan kuluttua.

Musiikin puolella mielestäni onnistunut uudistuja on ollut vaikkapa Ismo Alanko moninaisine kokoonpanoineen ja tyylinvaihteluineen. Silti hänen tekemisessään on sitä jotakin samaa, tunnistettavaa, sitä hyvää.

Mitä on Ismo tehnyt oikein? Nähdäkseni hän on ns. saattaen vaihtanut, niin kuin junavaunuille tavataan tehdä. Näin ”vanha yleisö” ei saa shokkia, vaan voi sulatella uudistumista ja jatkaa tekijän mukana iloiten tämän tekemisen raikastumisesta. Uusi yleisö taas saa mahdollisuuden löytää tekijän, jonka kädenjälkeen ei vielä ollut tutustunut.

Erinomaista helmikuuta kaikille.