15/04/2013

Tulisipa elokuva vanhaksi

Kun kerran elokuvanteossa tarvittava tekniikka on tullut edullisemmaksi ja kaikkien ulottuville, voisi ajatella, että elokuvia tehtäisiin enemmän ja että niistä tulisi parempia.

Enemmän varmasti tehdäänkin, mutta sitä erottuvammin tuolta bulkin joukosta loistaa ammattitaidolla tehdyt elokuvat. Eikä edes teknisesti parhaat, vaan ne sisällöllisesti oivaltavimmat.

Sisältöosaaminen kun ei tule pelkän välineen, vaan kokemuksen, tekemisen ja/tai koulutuksen myötä.

Mielestäni elokuva-alalla tapahtunut välineen demokratisoituminen on pelkästään hyvä asia. Yleisö hyötyy siitä. Tehdään monenlaista, eri lähtökohdista ja eri metodeilla. Lyhytelokuvat ovat jo pitkään olleet raikkaampia, virkistävämpiä ja kokeilevampia kuin pidemmät kollegansa. Tämä on toki mahdollista, kun kaupallisia paineita ei juuri ole. Silti ajattelen, että elokuvayleisö haluaisi nähdä myös pitkien elokuvien osalta rohkeampia avauksia. Onneksi Suomessa jo tehdään pitkiäkin elokuvia aktivistimeiningillä, pienin rahoin, suurin sydämin jos kohta suuremmallakin rahalla. Tekemisen ilo, palo ja sanomisen tarve edellä.

Elokuva on kehnoimmillaan kankean, pystyyn kuolleen ja joskus museaalisen tuntuinen muoto. Se on hassua, kun ajattelee kuinka kokonaisvaltaisen elämyksen antavan, eri aisteja voimakkaasti stimuloivan ilmaisumuodon äärellä ollaan. Taidemuoto on myös niin nuori, että sen tekemisen konventioissa jyllää tietty konservatiivisuus tehdä asiat niin kuin aina on tehty.

Tulisipa elokuva vanhaksi. Lakkaisi ottamasta itseään niin vakavasti ja ryhtyisi leikkimään.

01/04/2013

Ryhmäkirjoittajan käytöskoulu

Tv-sarjoja kirjoitetaan usein ryhmässä. Tiimikirjoittaminen on hauskaa. Käsikirjoittajat istuvat huoneessa, kasaavat tarinan runkoa, vitsailevat ja nauravat. Usein työtä johtaa pääkirjoittaja, story editor, tai script editor. Suvantohetkiä on vähän – yhden käsikirjoittajan luovuuden tyrehtyessä, toinen on yleensä valmis heittämään läjän ideoita tiskiin.

Ryhmäkirjoittamisessa on myös oma epävirallinen käytöskoodistonsa, josta olen listannut muutaman itselleni tärkeän asian:

1. Unohda kritiikki. Huoneessa tärkeintä on tuottaa uusia ideoita. Jos et innostu ideasta, tarjoa vaihtoehtoinen sen tilalle. Jatkuva kritiikki tyrehdyttää luovuuden.

2. Säilytä luottamus. Kirjoittajat puhuvat usein henkilökohtaisia asioitaan kirjoittajahuoneessa – älä mene levittelemään niitä muille. Omia asioita puidaan, koska hyvää tekstiä tuotetaan henkilökohtaisista lähtökohdista.

3. Kuuntele. Ryhmäkirjoittamisessa tarvitaan tilannetajua. Anna muille suunvuoro, älä paasaa omista ideoistasi (tai varsinkaan epäolennaisista asioista) loputtomiin.

4. Älä juonittele. Käsikirjoittajahuoneessa ei edetä puukottamalla muita selkään. Älä yritä vaikuttaa hyvältä kirjoittajalta varastamalla muiden ideoita, tai perustelemalla omien ideoitesi ylivertaisuutta pitkän kaavan mukaan.

5. Ole rohkea. Uskalla kertoa surkeimmat ja mauttomimmat ideasi. Ne vapauttavat tunnelmaa, ja pistävät luovat energiat jylläämään, vaikka olisivatkin mahdottomia toteuttaa.

18/03/2013

Teos edellä

Elokuvamme Fasisti kuvataan keväällä. Sitä silmällä pitäen on tullut viime aikoina katsottua aimo kattaus kotimaista ja kansainvälistä lyhytelokuvaa.

Useilla elokuvilla tuntuu olevan selvä tarkoitus. Agendana saattaa olla huvittaa yleisöä, viihdyttää ja naurattaa. Toisaalta tarkoitus voi olla aiheuttaa maksimimäärä pahaa oloa. Tai mitä muuta pitäisi ajatella elokuvista, joissa kankaalle marssitetaan teloitustilanteita, katuabortteja, lapsensurmia, itsemurhia ja muita rankisteluja?

Molemmista ääripäistä jää hämmentynyt olo.

Miksi minua halutaan miellyttää? Miksi minun halutaan ahdistuvan?

Moniääniset ja monenlaisia tunteita yhtä aikaa herättävät elokuvat puhuttelevat minua paljon enemmän. Miksi? Ehkä koska ne on tehty teos, eikä tekijä edellä.

Elokuvaohjaajan ammatti on vaativa positio. Tähän työhön valikoituakseen on läpäistävä neulansilmä. Läpäistäkseen neulansilmän, on oltava poikkeuksellisen määrätietoinen ja voimakastahtoinen. On oltava näkemys ja luja usko siihen. On siedettävä yksinäisyyttä ja uskallettava tehdä valintoja. On pystyttävä samaan aikaan jyräämään ja oltava herkillä. Paradoksaalista!

Ohjaajilla on usein suuri ego ja luontaista narsismia – molemmat ammatissa tarpeellisia avuja. Ego olisi kuitenkin syytä ikään kuin kesyttää palvelemaan teosta. Uskon, että elokuvista tulisi näin todempia, koskettavampia ja samastuttavampia.

Siispä: murene ego, avaudu sydän!

04/03/2013

Syödä, nukkua, kuolla

Göteborgin elokuvajuhlien tämän vuoden kohokohta oli saada nähdä ruotsalaiset Jussi-palkinnot eli Guldbagget kahminut Gabriela Pichlerin elokuva Äta, sova, dö. Traileri löytyy tästä.

Tämä voittoisa elokuva kertoo nuoresta tehdastyöläisestä Rasasta, joka menettää työpaikkansa eikä uutterasta ponnistelusta huolimatta työllisty uudelleen, vaan pakotetaan muuttamaan työn perässä toiselle paikkakunnalle. Elokuvan aikana Rasa ikään kuin ulkoistetaan omasta elämästään järjestelmän armoille. Hän menettää yksitellen ensin työyhteisönsä, sitten isänsä ja lopulta ystävänsäkin. Jäljelle jää turhautunut, itsemääräämisoikeutensa menettänyt ja näköalattomuudesta kärsivä ihminen.

Tämän suuren kaaren lisäksi elokuvassa on erityisen hieno sivujuoni, jonka kerron nyt tässä. Sisältää spoilereita.

Työnhaun lomassa Rasa nappaa marketin seinältä adressin, jolla yritetään saada kiertävä tivoli pysähtymään tähän maailmanlopun kaupunkiin. Elokuvan eri vaiheissa Rasa pyytää tutuiltaan nimiä adressiin ja kun se vihdoin on täynnä, hän postittaa kuoren. Elokuvan lopussa, kun katsoja on jo unohtanut koko tivoliasian, nähdään Rasa lempipaikallaan jättömaan kukkulalla. Sieltä hän katsoo verkkoaidan takaa tivolia, jonka hän on omalla työllään saanut kaupunkiin, mutta jonka iloista hän ei pääse osalliseksi. Maailmanpyörä pyörii.

18/02/2013

Yleisölähtöisyys vs. tekijälähtöisyys

Teatterialalla Suomessa on käynnissä murros. Yhä useammista kaupunginteattereista on tullut tai tulossa osakeyhtiöitä. Näin mm. Oulun, Kuopion ja Riihimäen kaupunginteattereissa. Teatterin taiteellista ja taloudellista johtamista ei enää hoida sama henkilö – teatterit yksityistyvät, yhtiöittyvät.

Kenttä on hämillään. Kaupallistuuko ohjelmisto? Miten tämä vaikuttaa tekemiseen? Ryhdytäänkö nyt kosiskelemaan ja tekemään vain sitä mitä kansa haluaa? Tarkoittaako tämä tekemisen painopisteen siirtymistä yleisölähtöisyyteen?

Elokuva-alalla kehityksen voisi kuvitella käyvän päinvastaiseen suuntaan – yleisölähtöisyydestä tekijälähtöisyyteen.

Entä jos meillä siirryttäisiinkin osakeyhtiöistä yhdistyksiin tai osuuskuntiin, kenties kunnallisiin elokuvatuotantoyhtiöihin! Tulisiko elokuvista muutoksen myötä omaperäisempiä, tinkimättömämpiä, enemmän riskejä ottavia? Ryhdyttäisiinkö tuijottamaan vain omaa napaa ja vähät välitettäisiin siitä, mitä olisi tilauksessa? Kohtaisiko kotimaista elokuvaa tämän myötä yleisökato?

Mielestäni jako tekijä- ja yleisölähtöisyyden välillä on keinotekoinen. Se on yhtä hedelmätöntä kuin iänikuinen jauhanta siitä mikä on taidetta ja mikä viihdettä.

Teatteria ja elokuvaa tehdään tekijöiltä yleisölle. Se on kahdenvälinen suhde, jossa kumpikin taho on yhtä olennainen ja joiden välinen dynamiikka asettaaa sisällön vaatimukset.

04/02/2013

Kauhuelokuvan anatomia: osa 2

Kirjoitin aiemmin kauhuelokuvien yksinkertaisesta rakenteesta. On kuitenkin niitäkin kauhuelokuvia, jotka noudattavat draaman lakeja perinteisemmin. Niissä kehitellään on moniulotteisia hahmoja ja käänteitä jotka Aristoteleskin allekirjoittaisi. Ja hahmot sanovat muutakin kuin ”aargh”, ”ottakaa se pois”, tai ”tapa se”.

Nämä draamalliset kauhuelokuvat (keksin uuden lajityypin!), ovat usein genrensä arvostetuimpia klassikoita – ainakin jos kriitikoilta kysytään. Näihin kuuluvat Rosemaryn painajainen, Manaaja, Ennustus, The Changeling, The Ring ja Kuudes aisti.

Draamallisessa kauhuelokuvassa tyypillinen premissi on: voiko ihminen taistella yliluonnollista vastaan? Manaajassa pappi yrittää pelastaa tytön saatanan kynsistä ja Ennustuksessa isä taistelee antikristus-pikkupoikaansa vastaan. Toinen tyypillinen lähtökohta on, että päähenkilö yrittää selvittää kuinka pahan hengen saisi tyynnytettyä. Näin on mm. The Ringissä, The Changelingissä ja Kuudennessa aistissa.

Parhaat kauhuelokuvat käsittelevät näitä kysymyksiä vakavasti ja usein varsin kyynisestä näkökulmasta: todellista pahaa vastaan ei voi taistella. Katsojan kokema pelon tunne on näissä elokuvissa usein myös erilainen kuin toiminnallisissa kauhuelokuvissa. Jälkimmäisissä keskitytään lähes kokonaan ruumiiseen kohdistuvaan väkivaltaan. Edellisessä pelko menee syvemmälle, ihmismieleen. Pidän molemmista lajeista, mutta katson niitä eri tavoin.

Vielä viimeinen huomio. Draamalliset kauhuelokuvat vetoavat laajempaan yleisöön – niitä katsovat melkein kaikki. Toiminnallisia kauhuelokuvia katsovat vain todelliset kauhufanit.

21/01/2013

Anti-huumori

Komedia on laaja käsite, johon sisältyvät mm. alalajit musta huumori, slapstick, satiiri, sanaleikit, romanttinen komedia ja pastissi. Yksi komediatyyppi, johon törmäsin vähän aikaa sitten, on anti-huumori.

Anti-huumorissa esitetään setup, joka on ilmeisen vitsikäs. Punch line esitetään kuitenkin vakavasta näkökulmasta. Katsojan/kuuntelijan oletetaan olevan tietoinen siitä, että kysymykseen on tulossa koominen vastaus. On hauskaa, kun sitä ei kuulu. Niin yksinkertaisesti homma toimii.

Tv-sarjassa Louie, päähenkilön tytär kertoo seuraavan vitsin isälleen:

”Who didn’t let the gorilla into the ballet?”

”Who?”

”Just the people who are in charge of that decision”

Wikipediasta puolestaan löysin seuraavan esimerkin:

“Waiter! What’s this fly doing in my soup?”

“Oh, I’m terribly sorry sir, I’ll replace this with a fresh bowl of soup and I’ll have a word with the manager to see if we can deduct a sum from your bill for the inconvenience we have caused you.”

Ja sivustolta anti-joke.com:

”What’s worse than finding a worm in your apple?”

”The Holocaust.”

Eri komedialajien olemassaolosta on hyvä muistuttaa itseään, jos kirjoittaa komediaa. Maailmassa on runsaasti teoreetikkoja, jotka tykkäävät typistää aiheen ”komedia perustuu siihen että…” –tyyppisiin lauseisiin. Komediaa on kuitenkin vaikea lokeroida.

Monet asiat voivat olla hauskoja. Ihmiset nauravat eri jutuille.

07/01/2013

Kauhuelokuvan anatomia

Monet kauhuelokuvat – ehkä jopa useimmat – ovat rakenteeltaan hyvin erikoisia.

Ensimmäinen näytös on perinteistä tarinankerrontaa. On käänteitä, on hahmojen välisiä jännitteitä, on selkeä alkusysäys – nuoret menevät autiotaloon ja löytävät kirjan, joka herättää kuolleet henkiin; pikkukaupungin teinit joutuvat mielisairaalasta karanneen psykopaatin stalkkaamaksi; naisporukka menee tutkimaan luolaa, mutta jää loukkuun sen romahtaessa.

Toisessa näytöksessä tarinan luonne muuttuu. Suurin osa perinteisistä draaman työkaluista jätetään sivuun. Nyt on enää kyse yhdestä asiasta: puhtaasta toiminnasta – taistelusta zombeja, moottorisahaa heiluttavaa friikkiä, tai lihansyöjävirusta vastaan.

Ihailen kauhuelokuvien minimalismia. Meno on niissä usein toiminnallisempaa, kuin toimintaelokuvissa. Esimerkiksi Die Hard -elokuvassa pysähdytään ammuskelun ja räjäyttelyn lomassa seuraamaan päähenkilön ja pahiksen välisiä verbaalisia mittelöitä. Tällaiseen ei kauhuelokuvissa sorruta. On vain mäiskettä. Zombin kanssa ei keskustelu kannata.

Jotkut näistä puhtaan toiminnallisista kauhuelokuvista ovat uskomattomia taidonnäytteitä. David Moreaun ja Xavier Paludin ohjaama ”Uhka”  alkaa 25 minuutin jaksolla, jossa pääpari, rakastavaiset, esitellään. Elokuvan loppuajan pääpari hiiviskelee talossa yrittäen paeta tuntemattomia hyökkääjiä. Kuulostaa surkealta, mutta harva elokuva pelottaa näin paljon. Tekijät hallitsevat elokuvakerronnan keinot täydellisesti ja ottavat yksinkertaisesta konseptista kaiken irti.

Mutta mitä tapahtuu kauhuelokuvan kolmannessa näytöksessä? Se on yleensä lyhyt: paha voittaa.

24/12/2012

Komedian taiteesta

Kirjoitin lyhytelokuvan nimeltä Taistelevat lesbot. Sen tyylilaji on varmastikin komedia, sillä se hauskuuttaa, mutta itselleni komedian ulottuvuudet merkitsevät paljon tätä sivuseikkaa enemmän.

”Koomikon tehtävä ei ole saada ihmisiä nauramaan, vaan ajattelemaan,” linjaa brittikoomikko Ricky Gervais tässä erinomaisessa haastattelussa. Olen siitä ja paljosta muusta hänen kanssaan samaa mieltä.

Gervais käy haastattelussa läpi myös niitä samoja peruskysymyksiä, joiden kanssa kaikki komedian kirjoittajat painivat. Mitä jos (kun) joku loukkaantuu? Kuinka pitkälle voi mennä? Entä jos tämä ei nauratakaan ketään?

Kun olen kirjoittanut työryhmissä komediaa, olen aina ollut etujoukoissa valmiina menemään liian pitkälle. Usein muun ryhmän (tai usein tuottajan) toppuuttelu on ollut hyväksi, mutta toisinaan konsensus on vesittänyt tärkeät ja osuvat havainnot.

Adjektiivi koominen on perua kreikan kielestä ja Wikipedian mukaan tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin ”laughter provoking.”

Provosoida naurua. Pidän noiden kahden sanan yhdistelmästä. Mikä arvokas tehtävä!

10/12/2012

Tilan luomista

Tuottaminen on tilan luomista. Tila ei näy, mutta tuntuu. Tai sen puute tuntuu.

Kun tilaa on riittävästi – aikaa,  resursseja, työvoimaa, tekijät voivat tehdä työnsä hyvin ja keskittyä siihen omaan työtehtäväänsä, jossa juuri he ovat parhaita ja ainutlaatuisia.

Mahdollisimman paljon aikaa, porukkaa ja tekniikkaa ei ole mikään ihanne. Rajat ovat vapautta. Rajat ruokkivat mielikuvitusta ja pakottavat rönsyt uomaansa. Vastaavasti liika kiire tai tarpeellisten työvälineiden puuttuminen aiheuttaa vain eloonjäämiskamppailun, eikä se voi tehdä lopputuloksesta klassisessa mielessä kaunista.

Sopivassa aikapaineessa olen ainakin itse yltänyt hyviin tuloksiin. Olen myös sössinyt, mutta kuten erittäin vanha, urpohko ja entiiäkenenkeksimä vanha sananlaskukin sen jo sanoo – sössimällä senseiksi sukeudutaan. Ja osaavan tuottajan luomissa juuri oikein mitoitetuissa puitteissa.